No niin… jos nyt vähän kirjoittelisin tunnelmia ja havaintoja Australiasta näin parin ensimmäisen viikon oleskelun jälkeen. Päivät tosiaan tuntuvat menevän ”kuin lentäen” joten pahoitteluni kun en ole tätä blogia hetkeen ehtinyt päivittämään. Kahdella kämppäkaverillani, Niinalla ja Elinalla, alkaa nyt olemaan viimeiset päivät käsillä ennen paluuta talviseen Suomeen. Joten he yrittävät kiertää ja nähdä tätä pallopuoliskoa vielä mahdollisimman paljon. Ja meikäläinen pääsee siinä sitten ikään kuin ”siivellä” näkemään yhtä ja toista. Viime lauantaina olimme Cold Coastilla ja sunnuntaina puolestaan pienellä saarella nimeltään Coochiemudlo. Keskiviikkona olisi tarkoitus suunnata miljoonakaupunki Brisbaneen.

 
Viikonlopun kahden päivän ranta & uinti ohjelma laittoi myös suomalaisen ihon koville. Porkkanapillereistä ja solariumista sekä 30-kertoimisesta aurinkorasvasta huolimatta onnistuin polttamaan itseni. Töissä sain kuitenkin eräältä ambulanssikuskilta hyvän neuvon: ”Jos poltat itsesi auringossa niin palaneelle iholle kannatta levittää alue vera geeliä.” No niin… täällähän ne parhaat konstit tiedetään!
 
Pikkuhiljaa tänne trooppiseen ympäristöön alkaa kuitenkin jo kotiutumaan, vaikka kaiken maailman selkärangattomat aina silloin tällöin vaanivatkin opiskelijoita (pitkästä aikaa lauantai illalla oli torakka häiritsemässä yöuntamme…). Olenkin päättänyt että kaikille gekkoja pienemmille aijon toteuttaa aktiivista eutanasiaa. Eräänä iltana totesinkin kämppäkaverilleni että kuvittelin tulevani länsimaiseen sivistysvaltioon mutta sen sijaan taisin päätyä johonkin afrikkalaiskylään. Vieläkään en ole asiasta täysin varma…
 
Kaikista mielenrauhaa järkyttävistä ötököistä huolimatta australialaiset vaikuttaisivat olevan todella letkeää porukkaa. Täkäläinen ”hei hei, mitä kuuluu” asenne rupeaa tarttumaan itseenikin. Turhasta ei täälläpäin oteta ressiä ja asiat etenevät lähinnä omalla painollaan… no worries…
 
Ensimmäistä kertaa olen myös saanut tuntea itseni ulkomaalaiseksi ja jollakin tapaa erilaiseksi kun olen jo toistakymmentä kertaa saanut vastata kysymykseen ”Where are you from?” bussikuskit, kaupan myyjät jne. esittävät kysymyksen melkein heti kun en ole ymmärtänyt/kuullut kaikkea mitä he sanovat. Kuvittelin alun perin että valkoihoisena en erotu juurikaan aussilaisista mutta…. kyllä me suomalaiset vaan olemme selvästi niitä ”kalpeanaamoja”… ja bussissa yms. julkisilla paikoilla huomaa ihmisten katseiden kääntyvän hetkeksi kun alamme kämppäkaverien kassa höpöttelemään suomeksi. Kerrottakoon että olimme kämppikseni Annan kanssa ostamassa itselleni uutta kännykkäliittymää ja liikkeessä myyjä oli ihan ”myyty” kun puhuimme Annan kanssa välillä suomea. ”Wow, cool!” myyjä toisteli huuli pyöreänä…
 
Jotakin aussilaisten avuliaisuudesta kertoo myös kämppikselleni Elinalle sattunut kohtaus Suomi-kodin ruokasalissa. (itse en ollut paikalla tapahtumahetkellä mutta mielestäni tarinasta voi jokainen suomalainen ottaa opikseen). Sain nimittäin jo ennen matkaani kuulla että Australiassa ei apua tarvitsevaa jätetä koskaan pulaan.
 
Elina siis yritti ostaa välipala-automaatista vesipulloa, laittoi kolikot sisään ja painoi tuotteen vieressä olevaa nappulaa. Kyseinen vesipullo ei kuitenkaan tullut automaatista ulos vaan jäi roikkumaan ikään kuin puolitiehen. Elina sitten ilmoitti asiasta keittäjälle ja kysyi onko mitään tehtävissä…
 
Keittäjä totesi heti että ”ok, käyn hakemassa sulle apua” ja lähti kiertämään ympäri Suomi-kotia. Palatessaan hänellä oli mukana neljä hoitajaa sekä yksi opiskelilja. Sitten ei muuta kuin kaikki automaatin ympäriltä kiinni tarkoituksena kallistaa automaattia sen verran että vesipullo tippuisi ulos. ”Van, tuu, tri, gou!” (kuvitelkaa sitä näkyä…) Valitettavasti automaatti ei useista yrityksistä huolimatta keinahtanut tarpeeksi joten yksi hoitajista osti omilla rahoillaan toisen vesipullon joilloin molemmat pullot syöksähtivät luukusta ulos. Happy end siis.
 
Vesipullojen lisäksi paikallisesta ruuasta ovat vanhainkodin keittiön myötä tulleet tutuksi ainakin lampaanliha eri muodoissaan sekä fish & chips jota täällä on tarjolla aina perjantaisin lounasaikaan (siis vanhainkodissa!). Sunnuntaisin on aamupalaksi pekonia ja kananmunia. Vegemiteäkin on tullut kerran maistettua koska sitä on Suomi-kodin keittiöllä ns. voinapin kokoisissa rasioissa. Minä ja kaksi kämppäkaveriani päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa miltä vegemite maistuu joten voitelimme yhden paahtoleivän sillä ja jaoimme jokaiselle oman palasen. Hetken aikaa tunnelma muistutti jo pelkokerrointa. Äitelän etikkainen maku täytti koko suun joten kyytipojaksi oli äkkiä saatava jotakin nestemäistä. Julkisella paikalla ei voinut sylkeä leivän palaa ulos suustaan joten se oli vain nieltävä. Lopulta ensimmäinen ja viimeinen vegemiten palanen huuhtoutui kurkusta alas. Selvisimme. (pahoitteluni kaikille ausseille perinneruuan halveksimisesta mutta luulenkin että vain tosiaussi pystyy syömään vegemiteä ja vielä nauttimaan siitä…)
 
Vastapainoksi voisin vielä kertoa teille tarinan ystävällisestä bussikuskista jo otti huolekseen suomalaisten opiskelijaneitosten kotiinpääsyn… (avuliaat aussit osa II)
 
Sunnuntaina kävimme nimittäin seikkailemassa Coochiemudlo saarella ja siellä pitkän päivän vietettyämme suuntasimme kohti kotia. Ensin lautalla saaresta rantaan ja rannasta bussilla kauppakeskus Victoria pointiin joista oli tarkoitus jatkaa seuraavalla bussilla Suomi-kotiin. Jäädessämme Victoria pointin pysäkillä pois neuvoi bussikuski meitä laiturille A odottamaan bussiamme. Kävelimme sitten laiturille huomataksemme että viimeinen bussi Suomi-kodille lähtee sunnuntaisin klo.16 ja nyt kello läheni jo kuutta. Joten edessämme olisi siis parin kilometrin kävelymatka kotiin. Samassa nuori lippispäinen poika ilmestyy luoksemme ja kertoo että äskeisen bussin kuskilla on meille jotakin asiaa.
 
Kävelimme takaisin bussiin ja bussikuski kertoo juuri muistaneensa että eihän sunnuntaisin menekään enää tähän aikaa linjaa 250 Suomi-kodille. Kuski kertoo voivansa auttaa meitä sen verran että pääsemme hänen kyydillään noin kilometrin verran oikeaan suuntaan, siihen isoon liikenneympyrään saakka. Sen jälkeen tämän bussin on jatkettava omaa reittiään. Otamme tarjouksen vastaan ja kipuamme uudelleen bussiin. Matkaamme bussin kyydissä muutaman minuutin kunnes kuski pysäyttää auton juuri ennen liikenneympyrää, avaa ovet ja huuta: ”okei gööls, hypätkää pois kyydistä!” Niinpä me kolme loikimme bussista tienpientareen nurmikolle, ovet sulkeutuvat ja bussi jatkaa matkaansa. Hetken aikaa seisomme hölmistyneinä nurmikolla keskellä vilkasta liikennettä (paikassa ei siis ollut bussipysäkkiä). …noh, ei kai tässä sitten muuta kuin kotia kohti...