Puolentoistamiljoonan asukkaan Perth sanotaan olevan yksi maantieteellisesti eniten eristyksissä oleva suurkaupunki. Muihin Australian suurkaupunkeihin on tuntien ajomatka ja välissä on vain aavikkoa ja erämaata.

 

Oma viikkoni Gutteridge:n perheen luona oli kuitenkin täynnä toimintaa ja tekemistä, joten aika ei tullut pitkästi, päinvastoin… korvapuustien leipominenkin piti nyt jättää seuraavaan kertaan… ;) Tässä lyhyt tiivistelmä siitä mitä kaikkea viikon aikana tapahtui:

 

 

Maanantaina lähdin tutustumaan cityyn eli Perthin keskustaan. Modernien pilvenpiirtäjien seassa oli vanhoja kirkkoja sekä muita toistasataa vuotta vanhoja rakennuksia, suurten kauppakeskusten välissä sivukaduilla lukuisia hurmaavia pikkukauppoja. Lounastaukonsa perheen isä lupasi viettää kanssani, jottei minun tarvitsisi syödä yksin. Tilasin listalta BLT:n eli paahtoleivän jonka välissä on pekonia, lehtisalaattia ja tomaattia. Jonkinlainen klassikkoruoka täällä siis.

 

Lounaan jälkeen Roger lupasi näyttää minulle työpaikkansa, pilvenpiirtäjässä sijaitsevat konttoritilat. Lähdin siis ensimmäistä kertaa seikkailemaan pilvenpiirtäjään. 17. kerros ja maisemat olivat upeat vaikka päivä olikin pilvinen.

 

 

Tässä vielä toinen kuva Perthin keskustasta vähän aurinkoisempana päivänä

 

 

Perheen äidillä Ruth:lla oli tänään vapaata joten lähdimme aluksi vanhimman tyttären ja hänen kahden lapsensa kanssa paikalliseen eläintarhaan. Kenguruita, koaloita ja muita Australian vakioasukkaita. Itsensensä sai myös ikuistaa kuvaan vompatin kanssa joka tosin ei ehkä olisi muuten pysynyt kuvassa, jollei se olisi ollut eläintenhoitajan tukevassa syleilyssä.

 

 

 

 

 

Iltapäivällä sitten tapahtui jotain mitä en olisi voinut edessä villeimmissä unelmissani ajatella tällä viikolla tapahtuvan…. nimittäin perheen äiti, joka on töissä silmäkirurgisen osaston sihteerinä, vei minut vapaapäivänään työpaikalleen. Kävimme ensin hänen työhuoneessaan josta sitten lähdimme kohti leikkaussaleja sillä osaston lääkärillä oli tälle iltapäivälle suunniteltu useampi harmaakaihileikkaus. Osastolla hoitaja otti minut vastaan ja antoi vaatteet, tummansininen hoitotakki ja tummansiniset housut, hiusverkko sekä kenkien suojaksi siniset ”muovitöppöset”. Ja sitten suunta kohti leikkaussalia, jossa meneillään oli juuri yksi kaihileikkauksista. Leikkaussalissa minulle osoitettiin tuoli, jossa voin istua ja seurata leikkausta. Salin isolta tv-ruudulta näin hyvin kun kirurgin veitsi teki juuri viillon mykiön reunaan. Tämän leikkauksen jälkeen seurasi vielä kolme muuta harmaakaihileikkausta jotka sain olla mukana seuraamassa.

 

Seuraavana päivänä Ruth kiikutti minulle todistuksen, jossa kyseinen silmäkirurgi vakuutta että oli ilo saada suomalainen opiskelija heille harjoittelemaan ja että minusta tulee varmasti vielä hyvä hoitaja.

 

Lopulta pääsimme aavikolle ja näky perillä oli todella EPÄTODELLINEN. Olo oli kuin Liisalla ihmemaassa, arometsän keskellä oli aavikkokaistale jossa oli satoja ja satoja kivipilareita. Kiersimme noin kilometrin kävelylenkin kuskimme opastuksella kivipilareiden seassa. Tuntuikohan astronauteista samalta kuin minusta nyt, kun he ensimmäisen kerran laskeutuivat kuuhun?

 

Perjantaina lähdimme ajamaan ”läheiseen” luonnonpuistoon nimeltään Serpentine National Park. Siellä olisi kuulemma ainakin vesiputous joten sehän piti minulle näyttää kun en ole vielä koskaan vesiputousta nähnyt. Viimepäivien sateiden ansiosta putouksessa saattaisi myös oikeasti virrata vettä tällä kertaa.

 

Australiassa lähellä voi olla yllättävän kaukana, varsinkin Länsi-Australiassa. Ajoimme ehkä noin puolitoista tuntia kunnes löysimme luonnonpuistoon. Lähdimme puistoon samoilemaan ja löysimme mielenkiintoisen polun joka vei joen toiselle puolelle, samalle puolelle kalliota missä vesiputous sijaitsee. Jatkoimme polkua ylös vuoren rinnettä kunnes kiipeäminen kävi lähes mahdottomaksi ja maasto enemmän kuin vaikeaksi. Minä ja Roger käännyimme jo takaisinpäin mutta perheen tytär Alice halusi vielä jatkaa polkua eteenpäin. ”Nähdään vesiputouksella” huikkasi Alice joka näytti tuntevan paikan jo entuudestaan.

 

Palasimme normaalille turistipolulle ja jatkoimme Ruthin ja Rogerin kanssa matkaa kohti vesiputousta. Päästessämme polun päähän Roger näytti minulle: ”Katso, tuolla se meidän Alice nyt on!”. ”Oh my god!” kirkaisin. Siis ei hyvänen aika…

 

 

mutta kyllä tämän maiseman takia kannattikin istua puolitoistatuntia autossa... ai niin, joku ohikulkija pulahti uimaankin!

 

siellä se Alice taas menee... :)

 

Happy end. Koko perhe taas onnellisesti koossa.

 

Henkeäsalpaavien maisemien jälkeen lähdimme ajamaan takaisinpäin, sillä puoli seitsemäksi pitäisi ehtiä vielä vankilaan tutustumaan. Perthissä sijaitseva Frimantle Prison oli toiminnassa vuodesta 1855 vuoteen 1991, jonka jälkeen se on toiminut vankilamuseona ja turistikohteena. Ensin ajattelimme varata normaalin turistikierroksen mutta perheen äiti muisti että vankilassa järjestetään opastettuja kierroksia myös pimeään aikaa. Siispä vähän lisää jännitystä elämään.

 

Turistikierroksen opasti meille entinen vanginvartija joka oli kotoisin Skotlannista, joten sain taas vähän lisää harjoitusta skotlanninmurteeseen. Pienten taskulamppujen valossa kiersimme vankilaa ympäri (vankilassa ei ole koskaan ollut sähköjä joten valoja ei siis oikeastikaan olisi voinut napsauttaa päälle…). Vanginvartijan apuna oli myös eteviä näyttelijöitä jotka tekivät kierroksesta entistäkin elävämmän.

 

Vankilan porteilla...

 

Kokki hurjana...

 

Oppaamme sekä vankilan kummitus

 

 

Lauantai aamupäivällä lähdin Ruthin kanssa ostoksille Karrinyup kauppakeskukseen. Samassa paikassa sijaitsee myös ruotsalainen kahvila nimeltään Miss Maud jossa Alice on töissä. Kävimme siis moikkaamassa Alicea ja tilasimme jotain syötävää itsellemme. Otin tietenkin listalta Finlandia voileivän. (Kaikki kahvilassa tuntuivat tietävän että olen perheen vieras kaukaa Suomesta, joten en kai olisi muuta syötävää voinut valitakaan.) Valitettavasti Finlandia sandwich oli koristeltu kahdella ruotsinlipulla. Mutta ruisleipä sentään maistui pitkästä aikaa hyvältä!

 

 

Ostosreissun jälkeen meillä olikin jo kiire laittamaan ”ykköset päälle” sillä tänä iltana olisi luvassa vielä perheen vanhimman tyttären Naomin ja hänen miehensä Clifin yhteiset 30-vuotispäivät. Olin siis todella onnekas kun tälle viikolle osuivat vielä nämä juhlat! Naomi kuulemma tykkää järjestää asioita tavallisuudesta poikkeavalla tavalla joten tällä kertaa nämä kolmekymppiset juhlittiin ikivanhassa höyryjunassa.

 

Matkasimme siis ensin Naomin ja Clifin luota taksilla bussiasemalle, josta lähti bussi viemään meitä kohti vanhaa juna-asemaa. Kaiken kaikkiaan juhlavieraita oli siis parikymmentä (joku oli ilmeisesti peruuttanut paikkansa junasta joten siksi minäkin pääsin mukaan) ja kaikki niin hienoina että suomalainen ei voinut muuta kuin ihmetellä huuli pyöreänä.

 

 

 

Junassa meille tarjoiltiin viiden ruokalajin illallinen samalla kun juna puksutti lähes kävelyvauhtia kohti määränpäätään, Emilyn asemaa. Tosin ei se oikeasti tainnut puksuttaa sillä keväästä syksyyn asti hiilen polttaminen junassa on kielletty metsäpalovaaran vuoksi. Mutta eteenpäin kuitenkin mentiin…

 

 

 

Kaiken kaikkiaan matka kesti noin neljä tuntia ja paluuasemalla tunnelma oli jo katossa. Sitten oli vielä edessä pitkä bussimatka takaisin Perthiin.

 

 

 

Viikon viimeinen päivä ja iltapäivällä olisi edessä lento kohti Melbournea… haikea fiilis kaiken kaikkiaan mutta samalla olin myös käsittämättömän onnellinen siitä kaikesta mitä olin saanut viikon aikana kokea ja nähdä. Oli siis yksi elämäni parhaista päätöksistä lähteä Lappiin silloin tammikuussa.

 

Jumalanpalveluksen jälkeen suunnistimme vielä kohti Perthin satamaan, hetkeksi katselemaan Intian valtamerta sekä syömään rantakadun ravintolaan maittavaa lounasta.

 

 

Sitten olikin jo aika lähteä pakkaamaan tavaroita ja suunnistaa lentokentälle. Yön pimetessä lentokone laskeutui lähes neljän miljoonan asukkaan kaupunkiin nimeltä Melbourne. ”Welcome to Paradise” kuulutti lentokoneen kapteeni.