Vihdoin ja viimein, lauantaina 30. tammikuuta se päivä vihdoin koitti… matka toiselle puolelle maapalloa oli määrä alkaa. Viimeisestä lentomatkasta oli kulunut aikaa jo tovi joten jännitystä oli ilmassa. Kaksi pitkää lentoa ja kaikkiaan noin 30 tuntia matkustamista ennen kuin olisin perillä.

 

Neljän tunnin bussimatkan jälkeen saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lähtöselvityksessä tokaisin virkailijalle että olen sitten ensimmäistä kertaa yksin lentokentällä ja ihan pihalla kaikesta… kehotti ottamaan rauhallisesti… Matkalaukku punnitukseen ja painoa 19,9kg –siispä kaikki tarvittava mahtui juuri ja juuri alle 20kg rajan!

 

Finnairin Hong Kongiin lähtevä lento oli jo valmiiksi aikataulustaan 15 minuuttia myöhässä. Kohta ilmoitettiin että matkustajia voidaan ottaa koneeseen vasta puoli tuntia suunniteltua myöhemmin. Seuraavaksi stuertti ilmoittaa kaikille matkustajille että koneen toisessa moottorissa on ilmennyt tekninen vika ja konetta huolletaan parhaillaan. Huolto saattaa kestää jopa tunnin. Tekninen vika.... moottorissa…?

 

No, ei muuta kuin takaisin istumaan lentokentän tuoleille. Yritän torjua kaikki ikävät ajatukset mielestäni, kaivan kirjan repustani ja yritän keskittyä sen lukemiseen… 20 minuutin kuluttua ilmoitettaan että matkustajat voivat nyt siirtyä koneeseen, tekninen vika on jo korjattu.

Kävellessäni käytävää pitkin koneeseen tunnnen jo kihelmöivää jännitystä… Jess! Vihdoinkin! Olen viimeiset yksitoista ja puoli vuotta odottanut sitä hetkeä kun pääsen uudelleen lentokoneeseen… ja nyt se hetki on tässä!!!

 

Finnairin lennolla saan huomata että edes kaikki lentoemännät eivät puhu suomea. Koneen kuulutukset tulevat suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja kiinaksi. Kone nousee siivilleen ja lentokoneen kapteeni kuuluttaa: no niin, näyttäähän se toinenkin moottori toimivan joten ei muuta kuin jatketaan matkaa!

 

Lennolla vieressäni istuu (kuinkas ollakaan) australialainen nainen joka on ammatiltaan sairaanhoitaja ja töissä Melbournessa vanhusten hoitokodissa. Keskustelemme siitä miten yksinäisiä vanhukset tänä päivänä ovat, miten dementia muuttaa ihmisen luonnetta ja miten vanhukset kiintyvät hoitajiinsa. Laskeutuessamme Hong Kongiin nainen kirjoittaa puhelinnumeronsa ja e-mailinsa paperilapulle ja antaa sen minulle sanoen: Jos joskus päätät tulla käymään Melbournessa niin soitathan minulle! Olisi mukavaa nähdä taas!

 

Hong Kongin lentokenttä vaikuttaisi olevan kuin koko maailma pienoiskoossa, turistia on joka mallista ja väristä, kokoista ja näköistä. Lentokentän työntekijöillä puolestaan hengityssuojaimet peittävät pienikokoisten aasialaisten kasvoista enemmän kuin puolet. Aikani kiertelen kentän kaupoissa ja käyn kahvilassa kunnes alan suunnistamaan seuraavaa porttia kohti. Hetken kuluttua horisontissani siintää gate 2 ja tunnen pienoista ylpeyttä itsestäni. Löysin jatkolennolle ilman että jouduin kysymään keneltäkään apua!

 

Lennolla Hong Kongista Brisbaneen väsymys alkaa jo painaa. Australiaan on äärettömän pitkä ja kallis matka. Hetkeksi iskee turhautuminen, onkohan tulevat kolme kuukautta sittenkään tämän kaiken vaivan arvoisia. Tätä reissua on suunniteltu jo vuoden päivät ja nyt h-hetki on muutaman tunnin päässä. Kannattiko nähdä tämä kaikki vaiva?

 

Nukahdan muutamaan otteeseen lentokoneessa mutta toistuvat turbulenssi-hälytykset herättävät säännöllisin välein. Saapuessamme Brisbaneen näkymä lentokoneesta on mykistävä. Miljoonakaupungin tuhannet valot tuikkivat pimeässä kun laskeudumme keskiyöllä Australian mantereelle.

 

Kaikeksi onneksi matkalaukut ovat perillä samaan aikaan kuin omistajansakin ja suuntaan pelonsekaisin tuntein kohti Australian pahamaineista tullia… Aarikan puu-avaimenperät, Fazerin makeiset sekä kahvipaketti. Ja kaiken kukkuraksi vielä muutama purkillinen vitamiineja… mikä on tuomioni?

 

Tullivirkailija katsoo paperiani ja sanoo ”moi moi”. Kasvoilleni leviää hymy sillä olen kuullut suomea viimeksi yli kymmenen tuntia sitten. Nyt nuo sanat ovat kuin musiikkia korvilleni. Valitettavasti tullimiehen suomenkielen taito loppuu siihen joten jatkamme englanniksi. Laukkuni menee ”röntgeniin” jonka jälkeen virkailija katsoo täyttämääni kaavaketta ja kysyy minkälaista ruokaa tuon mukanani. Vastaan että karkkia ja kahvia. Asia ok, voit lähteä jatkamaan matkaasi. Siis mitä? Enkö joudukkaan kuulusteluun? Eivätkö ne edes aijo avata laukkuani? Varmistan tullimieheltä vielä pariin kolmeen kertaa mitä hän tarkoittaa koska en voi uskoa tilannetta todeksi. Lopulta viereisen tiskin tullimies ohjaa minut kädestä pitäen exit-kyltin alle. Olen siis vapaa poistumaan tullista.

 

Edessä on enää viimeinen määränpää eli Suomi-koti. Astun ulos lentokentän terminaalista ja suuntaan taksitolpalle. Kulttuurisokki. Taksikuskilla on pitkä musta parta ja päässään violetti turbaani. Ennen kuin ehdin kunnolla tervehtiä kuski ottaa laukkuni ja siirtää sen tilataksin perälle. Nielen ennakkoluuloni ja kipuan taksiin.

 

Muutaman u-käännöksen ja yhden puhelinsoiton jälkeen löydämme perille. Suomi-kodin yöhoitajat tulevat portille vastaan ja pienen taistelun jälkeen vanhainkodin portti saadaan kuin saadaankin auki. En siis jäänyt taivasalle. Saan avaimet opiskelija-asuntolaan ja astun matkalaukkuineni ovesta sisään. Hyvää yötä, huikkaavat vielä molemmat yöhoitajat.