torstai, 6. toukokuu 2010

Hong Kong ping pong tsing tsong….

No niin, nyt on jo kaikenlainen eksotiikka elämästäni hävinnyt sillä istun turvallisesti täällä Torpparintiellä kirjoittelemassa tätä juttua Nelli-koira vieressäni. Vielä kuitenkin pari sanaa ja kuvaa tuolta pikavisiitiltäni Hong Kongissa. 

Laskeuduin siis Hong Kong:in lentokentälle vappuaattona ja vaikka oli vasta varhainen aamu, niin ilma tuntui jo mukavan lämpimältä. Lentokentällä löysin lopulta taksijonoon, jossa virkailija osoitti minulle taksin. Olenkin saanut reissullani huomata että taksit ja niiden kuljettajat kertovat omasta kulttuuristaan kenties enemmän kuin osaavat arvatakaan. Tämänkertaisen taksini kuljettaja oli pieni kiinalainen mies joka ajoi tasaista ylinopeutta koko matkan. Toyota puolestaan oli peräisin sieltä jostakin kahdeksankymmentäluvun alkupuoliskolta ja haisi selvästi tupakalle. Kuskia nauratti kun perillä tarjosin hänelle master card-korttiani. ” Ei rouva, ei me täälläpäin noiden korttien kanssa pelata”. Onneksi sentään oli vaihtanut käteistä jo lentokentällä.
 
Pitkän unettoman yölennon jälkeen ehdin jo haaveilla kellahtamisesta hotellin pehmeään sänkyyn. Toisin kuitenkin kävi. Olin perillä hotellissa jo ennen aamu yhdeksää jossa minulle ilmoitettiin että huoneisiin pääsee vasta kello yksitoista. Siispä vielä pari tuntia odottelua. Onneksi sentään aamupalaa oli tarjolla hotellin ensimmäisessä kerroksessa. Aamupalaa syödessäni seuraava kulttuurisokki ilmeni vesimelonin muodossa. Tai oikeastaan siinä että se ei maistunut yhtään millekään verrattuna australialaiseen makeaan vesimeloniin. Siis hetkinen, tällaiseltako se vesimelooni maistuu  Suomessakin?
 
Aamiaisen jälkeen lähdin vielä hetkeksi kuljeskelemaan hotellimme ympäristöön ja katselemaan vähän maisemia. Hotellini ei sijainnut ihan keskustan pilvenpiirtäjäviidakossa vaan hieman syrjemmässä, mikä oli turistille silmiä avaava kokemus. Hong Kong ei sittenkään ole se aasialainen Manhattan, ylellisyyden paratiisi johon olin kuvitellut saapuvani. Sivukaduilla oli vieri vieressä pieniä liikkeitä jossa kaupiteltiin kaikenlaisia halpatuotteita, kadunvarressa joku myi juorulehtiä ohikulkijoille, pimeä ja kapea rappukäytävä näytti johdattavan jalkahoitajan luo. Katukeittiöt näyttivät siltä, että huokaisin helpotuksesta, kun muistin että hotellissamme oli oma ravintola.
 
Seuraava kuva kertoo ehkä parhaiten sen mitä on Hong Kong. On uutuuttaan kiiltäviä pilvenpiirtäjiä jotka tarjoavat rajattomasti mahdollisuuksia rahan liikkumiseen mutta toisaalta on myös rapautuvia kerrostaloja joissa asutaan ahtaasti ja kuivataan pyykit ikkunalaudalla. On valtavia kasinoita kimaltavine kattokruunuineen, mutta on myös likaisia porttikonkeja, joissa paikalliset penkovat roskiksia toiveenaan löytää jotain käyttökelpoista.
 
 
Kaiken tämän pohdiskelun jälkeen päätin kuitenkin seuraavana aamuna suunnata sinne länsimaisuuden ja amerikkalaisuuden ytimeen, nimittäin Hong Kongin Disneylandiin. Hotellin lähellä oli iso juna-asema josta pääsi kätevästi yhdellä junanvaihdolla Disneylandin porteille. Siellä iloiset ja huolettomat disneyelokuvien musiikkisävelmät jo toivottivat kävijät tervetulleiksi.
 
 
Mikki Hiiri harrastaa extreme-surffailua
 
 
Puoleltapäivin oli luvassa myös Disney-paraati, jossa esittäytyivät kaikki tunnetut Disney hahmot eri vuosikymmeniltä.
 
Ihmemaan Liisa
 
Toy Story
 
 
Paikallisella puutarhurilla oli myös homma hanskassa:
 
 
 
 
Disneylandissa esitettiin myös leijonakuningas-musikaalia josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Lavastuksessa oli myös ripaus kiinalaista näyttävyyttä.
 
Kirahvi astuu näyttämölle
 
Happy end.
 
 
Päivän päätteeksi lähdin vielä toisen kerran kieppumaan käsittämättömän upeaan vuoristorataan ja jonka jälkeen suuntasin Prinsessa Ruususen aukiolle odottamaan ilotulituksen alkamista. Tällä huvipuistossa siis jokainen ilta päättyy ilotulitukseen.
 
Seuraavana aamuna päätin suunnistaa Elektroniikka-markkinoille sekä Lady’s marketille eli naistenmarkkinoille. Elektroniikkamarkkinoilla pyörin hetken aikaa ihmettelemässä ruuveja, muttereita ja porakoneita kunnes totesin että etsimääni MP3 soitinta ei taida nyt tältä kadulta löytyä…
 
Seuraavassa kadunkulmassa sitten näin jotain silmiä hivelevän kaunista… ison keltaisen M-kirjaimen… Mc Donal's! Oi tätä globaalin maailmamme ihanuutta, kaksi päivää olin yrittänyt totutella nuudeleihin ja sienikeittoihin kunnes vihdoin sain korvattua ne isoilla ranskalaisilla ja tuplajuustohampurilaisella. Tuntuipa pitkästä aikaa kotoisalta… tämän jälkeen voisikin syventyä pohdiskelemaan sitä miten suuri osa ruualla ja ruokatottumuksilla itse asiassa on eri kulttuureissa.
 
Mutta syvällisyydet sikseen, sillä olinhan juuri saapunut paratiisiin. Mc Donal's nimittäin sijaitsi pilvenpiirtäjä-kauppakeskuksessa, jossa oli kaiken kaikkiaan kolmetoista kerrosta (tai siis kaksitoista kerrosta kauppoja ja se kolmastoista kerros oli ravintola). Joten kiertämistä ja ihmettelemistä siis riitti vaatekauppojen, levykauppojen, pelihallien, elokuvateatterin ja kenkäkauppojen viidakossa. Itsekuri oli koetuksella mutta kahdenkymmenen kilon lentorajoitus sentään hillitsi mukavasti ostovimmaa.
 
Ja kun ylimmissä kerroksissa tilanne alkoi olla jo ”no money” niin ainoa ”funny” oli katsella alas avautuvia maisemia.
 
 
Liukuportaatkin olivat sitä pilvenpiirtäjä-sarjaa.
 
 
13. kerroksessa palkitsin itseni suklaamousse-annoksella:
 
 
Hetken kuluttua ilta alkoi jo hämärtyä joten oli aika palata hotellille pakkaamaan laukkuja. Lentoni kohti Suomenmaata oli lähestymässä uhkaavasti. Näkemiin lämpö ja aurinko, näkemiin Aasia ja Australia!

perjantai, 30. huhtikuu 2010

Paratiisin lumoissa...

No niin, nyt istuskelen jo välietapissani Hong Kongissa ja sulattelen pikkuhiljaa kaikkea tätä näkemääni täällä… sitä ennen vielä muutama postikortti-kuva tuolta Melbournen viikolta…

 
Saavuin siis Melbourneen Sunnuntai-illalla 18.5 ja pienen selvittelyn jälkeen myös taksikuskini löysi perille hostelliin. Tarkoitukseni oli yöpyä Melbournessa viisi yötä kahdeksan hengen naisille tarkoitetussa huoneessa. Ensimmäisenä yönä minulla oli vain yksi kämppäkaveri mutta yhtenä yönä meitä sitten olikin täysi ”miehitys” eli kaikki kahdeksan (kolme saksalaista, kaksi sveitsiläistä, yksi israelilainen ja yksi malesialainen…. ja yksi suomi-tyttö!). Matkailu totisesti avartaa…
 
Maanantaiaamuna päätin sitten lähteä tutkimaan tätä miljoonakaupunkia ja hyppäsin hostellimme lähettyviltä lähtevään ilmaiseen turistibussiin joka kierrättäisi ympäri kaupunkia. Koska shoppailua olisi nyt kannattavaa välttää, tuota tavaraa kun on kertynyt jo enemmän kuin tarpeeksi, niin päätinkin jäädä Art Centre eli taidekeskuksen pysäkillä pois. Seuraavaksi löysinkin itseni jonkinlaisen taidemuseon sisältä ihmettelemästä kaikkea näkemääni. Ensin suunnittelin viettäväni museossa tunnin… tai ehkä kaksi… lopulta reilut kolmekin, joten ihan pienestä paikasta ei siis ollut kysymys. Kaiken huipuksi löysin vielä 1990-luvun disainia esittelevän näyttelyn joka todella loksautti leuat auki… Esillä oli Iittalan ja Oiva Toikan laseja sekä pari suomalaista huonekaluakin… Hyvä Suomi!
 
Taidemuseon edustaa...
 
Tässä näyttelyssä suomalainen muotoilu oli siis esillä
 
Iittalan kanttarelli sarjaa
 
Tunnista kuvasta kaksi suomalaista:
 
Museokierroksen jälkeen siirryin askeleen lähemmäksi keskustaa ja suunnistin sellaiseen huikean isoon ja komeaan kirkkoon joka sijaitsi siinä Federation Squarea vastapäätä… tunnetaan myös nimellä St. Paul’s Catedral, yksi Melbournen tunnetuimmista nähtävyyksistä.
 
 
 
Tiistaina oli sitten vuorossa Great Ocean Road päiväretki eli ajelua maailmankuululla (tai ainakin Australiassa kuuluisalla)rantatiellä. Maisemat olivatkin huikeat pitkin matkaa….
 
Tästä se alkaa...
 
 
 
Suomi-kodin kämppäkaverini kysyi myöhemmin että olinko tuolla retkellä ihan yksin. Vastasin että en ollut, meitä oli 23 minun lisäkseni. ”Niin mutta siis tunsitko sä niistä ketään?” No en tuntenut mutta kyllä siinä päivän aikana sopivasti tutuiksi tultiin ja ryhmänjohtajamme vielä jaksoi tsempata meihin energiaa koko pitkän päivän ajan. Aika ei totisesti tullut pitkäksi missään vaiheessa.
 
Välillä käytiin kävelylenkillä sademetsässä
 
ja nähtiin villi-koaloja!!!
 
Great Ocean Roadin päätepisteessä, paikassa nimeltä Twelve Apostoles eli kaksitoista apostolia oli mahdollisuus päästä helikopterilennolle katselemaan maisemia ilmasta käsin. Koska hinta oli melko huokea ja tilaisuus ainutkertainen niin päätin lähteä lennolle… ”Helikopterikyyti on upea kokemus, ihastut siihen varmasti”, vakuutti oppaamme. Ja niinhän se olikin. Lennolla satuimme myös näkemään hain uiskentelemassa valtameressä. Delfiinejä kuulemma näkee usein mutta haita harvemmin…

Tässä vähän ilmakuvia

 

Merihevosen muotoinen saari

Eikä ne maisemat hullumpia olleet maaltakaan käsin

ja sieltä löytyi myös tippukiviluola!

Seuraavana päivänä vuorossa oli päiväretki Grampiansin kansallispuistoon joten Melbourne visiitistä näyttikin tulevan melkoinen aktiiviloma. Taas kuudelta aamulla herätys ja seitsemältä bussi nouti minut hostellin edestä. Tämänkertainen oppaamme osoittikin melkoista sivistyneisyyttä kun kerroin olevani Suomesta. ”Jaa, sinä tulet sieltä mistä ne kaikki formulakuskitkin” ”ja sitten se Jari Litmanen, eikös sekin ole Suomesta, oli muuten kova pelaaja”. Eihän siinä voinut muuta kuin rinta rottingilla todeta että juu, semmoinen se pieni Suomenmaa on…
 
Matka tuohon kauniiseen ja ihmeelliseen paikkaan olikin pitkä joten bussissa tuli istuttua päivän mittaan useita tunteja. Mutta oli se kyllä sen arvoistakin. Ensin teimme pienen lenkin sademetsässä ja kansallispuiston aukiolla näimme villi-kenguruita sekä emuja.
 
 
 
Seuraavaksi jatkoimme matkaa kohti ensimmäistä näköalapaikkaa. Olimme todella korkealla vuoren harjanteella josta näkyi alas laaksoon ja maisemat todella olivat henkeäsalpaavat…
 
 
 
Jatkoimme matkaa seuraavalle näköalapaikalle josta saimme huomata että jossain kaukana siintää myös metsäpalo. Oppaamme ei siitä ollut moksiskaan, niitä kuulemma näkee aina vähän väliä…
 
 
 
 
Seuraavaksi olisi vuorossa matkan loppuhuipennus eli vesiputous. Vaikka kävelyreitti putouksille oli pitkä ja kivinen niin lopussa odotti jälleen kerran upea luonnonilmestys. Taas kerran jotain jota en voi kertoa edes valokuvin, vesiputouksen lumo pitää itse kokea. Ryhmämme istuikin pitkään vesiputouksen juurella vain hiljaa katsellen, ihmetellen…
 
 
Näitä kiviä pitkin piti "hypellä" putoukselle
 
 
Lopulta oli kuitenkin aika palata takaisin bussiin ja matka luonnon helmasta takaisin miljoonakaupunkiin alkoi. Muut ryhmäläisemme jäivät pois kyydistä Melbournen keskustassa mutta minut piti vielä heittää takaisin hostellille. Matkalla bussikuski yllätti minut jälleen… ”Niin, teillähän oli ne euroviisut siellä Suomessa pari vuotta sitten” kuskimme totesi ja kertoi katselleensa niitä telvisiosta. Täällä Australiassa on yksi kanava joka näyttää paljon eurooppalaista ohjelmaa, myös Suomen euroviisut siis. Kertoi myös ostaneensa Lordin levyn itselleen sen jälkeen kun ne voittivat euroviisut. ”On se vieläkin mulla kotona levyhyllyssä” kertoi bussikuski.
 
Torstaina sitten otin vähän rauhallisemmin ja nukuin pitkään kun tälle päivälle ei ollut mitään sen kummempia suunnitelmia… Paitsi tietenkin Victoria Markets joka on aivan hostellimme vieressä, kuin iso tori joka on auki viisi päivää viikossa. Ja siis todella iso tori! Lähdin saksalaisen kämppäkaverimme kanssa katsastamaan markkinat mutta emme löytäneet sieltä oikeastaan mitään ostokelpoista, lähinnä ”Made in China” tavarat kukoistivat pöydillä kuten myös H&W hupparit ja T-paidat.
 
Iltahämärän tultua lähdin sitten suunnistamaan kohti eteläisen pallonpuoliskon korkeinta näköalatornia nimeltään Eureka skydeck. Pilvenpiirtäjän 88:teen kerrokseen on avattu turisteille mahdollisuus katsella Melbounen näköaloja lintuperspektiivistä. Päätin lähteä katsomaan niitä iltamyöhällä koska silloin betoniviidakko on kenties kauneimmillaan… mutta taas kerran ei riitä kamera kertomaan sitä miltä siellä todella näytti…

Perjantai oli viimeinen päivänä Melbournessa sillä tänä iltana lentäisin vielä takaisin Brisbaneen. Taas kerran oli aika pakata laukut ja jatkaa matkaa. Sitä ennen päätin kuitenkin vielä piipahtaa Melbournen Aquariumissa katsomassa pingviinejä, niitä kun en ole koskaan aikaisemmin nähnyt! Ja kyllä ne olivatkin suloisia, juuri sellaisia kuin kaikissa piirretyissä! Kuin leluja joihin joku on vaan laittanut patterit, jotenkin niin epätodellisilta ne näyttivät!
 
 
 
Pingviineillä oli myös oma uima-allas!
 
Noh, olihan siellä tietysti paljon muutakin kuin vain pingviinejä...
 
 
Akvaarioiden kummajaisten jälkeen oli jo kiire jatkaa matkaa lentokentälle ja takaisin tuttuun Suomi-kodin opiskelijataloon viettämään viimeiset päiväni Austraaliassa… Voih…

lauantai, 24. huhtikuu 2010

Viikko eristyksissä...

No niin, taas on Kengurunloikka aikataulustaan jäljessä, niin paljon on menoa ja meininkiä riittänyt viimeisen parin viikon aikana! Tässä nyt tiivistelmä viikostani Perthissä 10.-18.4.2010. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan…

 
 
 
Puolentoistamiljoonan asukkaan Perth sanotaan olevan yksi maantieteellisesti eniten eristyksissä oleva suurkaupunki. Muihin Australian suurkaupunkeihin on tuntien ajomatka ja välissä on vain aavikkoa ja erämaata.
 
Oma viikkoni Gutteridge:n perheen luona oli kuitenkin täynnä toimintaa ja tekemistä, joten aika ei tullut pitkästi, päinvastoin… korvapuustien leipominenkin piti nyt jättää seuraavaan kertaan… ;) Tässä lyhyt tiivistelmä siitä mitä kaikkea viikon aikana tapahtui:
 
MAANANTAI
 
Maanantaina lähdin tutustumaan cityyn eli Perthin keskustaan. Modernien pilvenpiirtäjien seassa oli vanhoja kirkkoja sekä muita toistasataa vuotta vanhoja rakennuksia, suurten kauppakeskusten välissä sivukaduilla lukuisia hurmaavia pikkukauppoja. Lounastaukonsa perheen isä lupasi viettää kanssani, jottei minun tarvitsisi syödä yksin. Tilasin listalta BLT:n eli paahtoleivän jonka välissä on pekonia, lehtisalaattia ja tomaattia. Jonkinlainen klassikkoruoka täällä siis.
 
Lounaan jälkeen Roger lupasi näyttää minulle työpaikkansa, pilvenpiirtäjässä sijaitsevat konttoritilat. Lähdin siis ensimmäistä kertaa seikkailemaan pilvenpiirtäjään. 17. kerros ja maisemat olivat upeat vaikka päivä olikin pilvinen.
 
 
Tässä vielä toinen kuva Perthin keskustasta vähän aurinkoisempana päivänä
 
TIISTAI
 
Perheen äidillä Ruth:lla oli tänään vapaata joten lähdimme aluksi vanhimman tyttären ja hänen kahden lapsensa kanssa paikalliseen eläintarhaan. Kenguruita, koaloita ja muita Australian vakioasukkaita. Itsensensä sai myös ikuistaa kuvaan vompatin kanssa joka tosin ei ehkä olisi muuten pysynyt kuvassa, jollei se olisi ollut eläintenhoitajan tukevassa syleilyssä.
 
 
 
 
 
Iltapäivällä sitten tapahtui jotain mitä en olisi voinut edessä villeimmissä unelmissani ajatella tällä viikolla tapahtuvan…. nimittäin perheen äiti, joka on töissä silmäkirurgisen osaston sihteerinä, vei minut vapaapäivänään työpaikalleen. Kävimme ensin hänen työhuoneessaan josta sitten lähdimme kohti leikkaussaleja sillä osaston lääkärillä oli tälle iltapäivälle suunniteltu useampi harmaakaihileikkaus. Osastolla hoitaja otti minut vastaan ja antoi vaatteet, tummansininen hoitotakki ja tummansiniset housut, hiusverkko sekä kenkien suojaksi siniset ”muovitöppöset”. Ja sitten suunta kohti leikkaussalia, jossa meneillään oli juuri yksi kaihileikkauksista. Leikkaussalissa minulle osoitettiin tuoli, jossa voin istua ja seurata leikkausta. Salin isolta tv-ruudulta näin hyvin kun kirurgin veitsi teki juuri viillon mykiön reunaan. Tämän leikkauksen jälkeen seurasi vielä kolme muuta harmaakaihileikkausta jotka sain olla mukana seuraamassa.
 
Seuraavana päivänä Ruth kiikutti minulle todistuksen, jossa kyseinen silmäkirurgi vakuutta että oli ilo saada suomalainen opiskelija heille harjoittelemaan ja että minusta tulee varmasti vielä hyvä hoitaja.
 
KESKIVIIKKO
 
Keskiviikkoa vietin vähän rauhallisemmin, nukuin pitkään ja lähdin lopulta puolen päivän aikaa rannalle kävelemään. Matkaa Intian valtameren rannalle on tästä asunnosta kävellen vain noin viiden minuutin verran. Juuri kun pääsi rannan tuntumaan, niin sade yllättikin hetkeksi. Eilen täällä satoikin ensimmäistä kertaa sitten puoleen vuoteen (jos ei parin viikon takaista raekuuroa lasketa) eli viimeksi vettä on tullut taivaalta syyskuussa.
 
Lopulta sade taukosi joten pääsin rantaa ja kastoin varpaani Intian valtamereen. Uiminen oli tänään kiellettyä kovan tuulen vuoksi joten rantavahdit olivat paikalla tarkkailemassa, ettei kukaan hyppää veteen. Mutta onhan meri silti aina kaunis…
 
 
 
TORSTAI
 
Torstaina oli vuorossa aikainen herätys sillä olin varannut itselleni Pinacle dessert-päiväretken aavikolle. Siis kyllä, aavikolle. Bussi nouti minut läheisen hotellin edestä seitsemän jälkeen ja nappasi keskustasta mukaan vielä viisitoista muuta innokasta retkeilijää.
 
Kävimme ensin New Norcia nimisessä katollisten munkkien perustamassa pikkukylässä. Siellä kiersimme museon ja kirkon sekä katollisen tyttökoulun josta mieleen jäi erityisesti koulun alttari kultaisine koristuksineen.
 
 
eikä se koulun pihakaan hassummalta näyttänyt...
 
Jatkoimme pian matkaamme kohti tuota ihmeellistä aavikkoa joten edessämme oli vielä useiden kilometrien matka (päivän aikana matkustimme yhteensä yli 600 kilometriä) aavikolle. ”Suoraa tietä, suoraa tietä, ja mäkiä on matkan varrella” voisi kuvailla matkaamme. Perthin kasvillisuuden sanotaan olevan samanlaista kuin Etelä-Afrikassa ja sen voin kyllä helposti kuvitella… aroa, aroa, aroa… noh, Etelä-Afrikassa ei taida olla näin paljoa lampaita…
 
 
Bää-bää-bää!
 
 
Matkalla pysähdyimme välillä myös vetämään henkeä valtameren rannalle. Valkoinen hiekka ja turkoosi meri, ei hullumpi levähdyspaikka.
 

Lopulta pääsimme aavikolle ja näky perillä oli todella EPÄTODELLINEN. Olo oli kuin Liisalla ihmemaassa, arometsän keskellä oli aavikkokaistale jossa oli satoja ja satoja kivipilareita. Kiersimme noin kilometrin kävelylenkin kuskimme opastuksella kivipilareiden seassa. Tuntuikohan astronauteista samalta kuin minusta nyt, kun he ensimmäisen kerran laskeutuivat kuuhun?

PERJANTAI
 
Perjantaina lähdimme ajamaan ”läheiseen” luonnonpuistoon nimeltään Serpentine National Park. Siellä olisi kuulemma ainakin vesiputous joten sehän piti minulle näyttää kun en ole vielä koskaan vesiputousta nähnyt. Viimepäivien sateiden ansiosta putouksessa saattaisi myös oikeasti virrata vettä tällä kertaa.
 
Australiassa lähellä voi olla yllättävän kaukana, varsinkin Länsi-Australiassa. Ajoimme ehkä noin puolitoista tuntia kunnes löysimme luonnonpuistoon. Lähdimme puistoon samoilemaan ja löysimme mielenkiintoisen polun joka vei joen toiselle puolelle, samalle puolelle kalliota missä vesiputous sijaitsee. Jatkoimme polkua ylös vuoren rinnettä kunnes kiipeäminen kävi lähes mahdottomaksi ja maasto enemmän kuin vaikeaksi. Minä ja Roger käännyimme jo takaisinpäin mutta perheen tytär Alice halusi vielä jatkaa polkua eteenpäin. ”Nähdään vesiputouksella” huikkasi Alice joka näytti tuntevan paikan jo entuudestaan.
 
Palasimme normaalille turistipolulle ja jatkoimme Ruthin ja Rogerin kanssa matkaa kohti vesiputousta. Päästessämme polun päähän Roger näytti minulle: ”Katso, tuolla se meidän Alice nyt on!”. ”Oh my god!” kirkaisin. Siis ei hyvänen aika…
 
 
mutta kyllä tämän maiseman takia kannattikin istua puolitoistatuntia autossa... ai niin, joku ohikulkija pulahti uimaankin!
 
siellä se Alice taas menee... :)
 
Happy end. Koko perhe taas onnellisesti koossa.
 
Henkeäsalpaavien maisemien jälkeen lähdimme ajamaan takaisinpäin, sillä puoli seitsemäksi pitäisi ehtiä vielä vankilaan tutustumaan. Perthissä sijaitseva Frimantle Prison oli toiminnassa vuodesta 1855 vuoteen 1991, jonka jälkeen se on toiminut vankilamuseona ja turistikohteena. Ensin ajattelimme varata normaalin turistikierroksen mutta perheen äiti muisti että vankilassa järjestetään opastettuja kierroksia myös pimeään aikaa. Siispä vähän lisää jännitystä elämään.
 
Turistikierroksen opasti meille entinen vanginvartija joka oli kotoisin Skotlannista, joten sain taas vähän lisää harjoitusta skotlanninmurteeseen. Pienten taskulamppujen valossa kiersimme vankilaa ympäri (vankilassa ei ole koskaan ollut sähköjä joten valoja ei siis oikeastikaan olisi voinut napsauttaa päälle…). Vanginvartijan apuna oli myös eteviä näyttelijöitä jotka tekivät kierroksesta entistäkin elävämmän.
 
Vankilan porteilla...
 
Kokki hurjana...
 
Oppaamme sekä vankilan kummitus
 
LAUANTAI
 
Lauantai aamupäivällä lähdin Ruthin kanssa ostoksille Karrinyup kauppakeskukseen. Samassa paikassa sijaitsee myös ruotsalainen kahvila nimeltään Miss Maud jossa Alice on töissä. Kävimme siis moikkaamassa Alicea ja tilasimme jotain syötävää itsellemme. Otin tietenkin listalta Finlandia voileivän. (Kaikki kahvilassa tuntuivat tietävän että olen perheen vieras kaukaa Suomesta, joten en kai olisi muuta syötävää voinut valitakaan.) Valitettavasti Finlandia sandwich oli koristeltu kahdella ruotsinlipulla. Mutta ruisleipä sentään maistui pitkästä aikaa hyvältä!
 
 
Ostosreissun jälkeen meillä olikin jo kiire laittamaan ”ykköset päälle” sillä tänä iltana olisi luvassa vielä perheen vanhimman tyttären Naomin ja hänen miehensä Clifin yhteiset 30-vuotispäivät. Olin siis todella onnekas kun tälle viikolle osuivat vielä nämä juhlat! Naomi kuulemma tykkää järjestää asioita tavallisuudesta poikkeavalla tavalla joten tällä kertaa nämä kolmekymppiset juhlittiin ikivanhassa höyryjunassa.
 
Matkasimme siis ensin Naomin ja Clifin luota taksilla bussiasemalle, josta lähti bussi viemään meitä kohti vanhaa juna-asemaa. Kaiken kaikkiaan juhlavieraita oli siis parikymmentä (joku oli ilmeisesti peruuttanut paikkansa junasta joten siksi minäkin pääsin mukaan) ja kaikki niin hienoina että suomalainen ei voinut muuta kuin ihmetellä huuli pyöreänä.
 
 
 
Junassa meille tarjoiltiin viiden ruokalajin illallinen samalla kun juna puksutti lähes kävelyvauhtia kohti määränpäätään, Emilyn asemaa. Tosin ei se oikeasti tainnut puksuttaa sillä keväästä syksyyn asti hiilen polttaminen junassa on kielletty metsäpalovaaran vuoksi. Mutta eteenpäin kuitenkin mentiin…
 
 
 
Kaiken kaikkiaan matka kesti noin neljä tuntia ja paluuasemalla tunnelma oli jo katossa. Sitten oli vielä edessä pitkä bussimatka takaisin Perthiin.
 
 
SUNNUNTAI
 
Viikon viimeinen päivä ja iltapäivällä olisi edessä lento kohti Melbournea… haikea fiilis kaiken kaikkiaan mutta samalla olin myös käsittämättömän onnellinen siitä kaikesta mitä olin saanut viikon aikana kokea ja nähdä. Oli siis yksi elämäni parhaista päätöksistä lähteä Lappiin silloin tammikuussa.
 
Jumalanpalveluksen jälkeen suunnistimme vielä kohti Perthin satamaan, hetkeksi katselemaan Intian valtamerta sekä syömään rantakadun ravintolaan maittavaa lounasta.
 
 
Sitten olikin jo aika lähteä pakkaamaan tavaroita ja suunnistaa lentokentälle. Yön pimetessä lentokone laskeutui lähes neljän miljoonan asukkaan kaupunkiin nimeltä Melbourne. ”Welcome to Paradise” kuulutti lentokoneen kapteeni.

keskiviikko, 14. huhtikuu 2010

Päivä australialaisena...

 

Saavuin Australian länsirannikolle Perthin kaupunkiin lauantai-illalla kuuden tuntumassa… kun lentokone aloitti laskeutumisensa kaupunkiin näky lentokoneen ikkunasta oli epätodellinen… metsää, metsää, metsää, pala hiekka-aavikkoa, sitten taas metsää silmänkantamattomiin, välissä hiekkakaistaleita. Hetkinen, minunhan piti saapua miljoonakaupunkiin?
 
Lopulta alkoi näkyä myös asutusta metsän keskeltä kun pyörät iskeytyivät lentokentän asfaltiin! Perillä!
 
Seuraavaa päivääni Perthissä voisi varmaankin hyvin kutsua ”päiväksi austraalialaisena” sillä pääsin ”isäntäperheeni” kanssa kokemaan sellaisia asioita joita turistiryhmän mukana tuskin saisin ikinä kokea. Sunnuntai-aamu alkoi jumalanpalveluksella sillä tämä perhe käy joka sunnuntai kirkossa. Toki olisin saanut jäädä tänne vierashuoneeni sänkyyn loikoilemaan mutta päätin tarttua tilaisuuteen avoimin mielin ja lähdin kuuntelemaan sunnuntain saarnaa.
 
Kristillinen jumalanpalvelus ei näköjään ole samanlainen kaikkialla maailmassa vaikka niin olin ehkä joskus kuvitellut. Pappi puhui saarnassa käsillään niin paljon kuin vain kerkesi, seurakunnasta kaikki lauloivat virret kovaan ääneen, ehtoollisella leipä oli vähän suurempi ja viinilasi pienempi. Jumalanpalveluksen jälkeen oli tarjolla teetä tai kahvia sekä keksejä. Seurakunta oli pieni joten kahvittelun lomassa useampi seurakuntalainen tuli myös jututtamaan minua, kuka olet, mistä tulet, en ole ennen sinua nähnyt…. ooohh, Suomesta asti…
 
Jumalanpalveluksen jälkeen matkasimme takaisin isäntäperheeni kotiin syömään lounasta, täytettyjä croisantteja. Lounaan jälkeen pukukoodi vaihtui aamupäivästä täysin, esiin kaivettiin jalkapallojoukkue Fremantle:n huivit, pipot, lippalakit ja takit. Seuraavaksi suuntasimme läheiselle bussipysäkille odottamaan fanibussia joka veisi meidät Subiaco oval-stadionille. Perhe käy tavallisesti yhdessä katsomassa ottelut mutta nyt perheen äiti antoi oman lippunsa minulle ja jäi kotiin viihdyttämään koiraa ja kissaa.
 
Hyppäsimme siis bussin kyytiin ja saimme onneksi istumapaikat, sillä loppumatkasta fani-bussissa oli enää seisomapaikkoja jäljellä. Lopulta saavuimme pyhiinvaelluspaikkaan nimeltä Subiaco oval, stadion johon mahtuu parhaimmillaan 40 000 jalkapallon katsojaa. Tänäänkin se oli lähes loppuunmyyty, 38 762 katsojaa.
 
 
 
Australialainen jalkapallo on ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta sekoitus amerikkalaista jalkapalloa ja rugby, pallo on soikea ja maaleina on vain neljä tolppaa, ilman verkkoa siis. Pelissä on neljä erää joista jokainen kestää 20 minuuttia. Keskimmäisten tolppien väliin tehdystä maalista saa 6 pistettä, muista sitten vähemmän. Vastakkain olivat Perthin kotijoukkue Fremantle sekä vieraileva joukkue Geelong Cats. Fremantle oli ainakin tilastojen valossa heikompi joukkue ja altavastaajan asemassa siis.
 
 
 
 
Aluksi peli oli aika tasaista, maaleja tehtiin puolin ja toisin. Kolmas neljännes oli Fremantlelle pettymys sillä Geelong kiri useammalla peräkkäisellä maalilla selvään johtoon. Neljännessä erässä kotijoukkue ryhdistäytyi ja aloitti huiman loppukirin. Pitkään taululla olivat numerot 106-107 vierasjoukkueen hyväksi, joten yhtä ratkaisevaa pistettä saatiin odottaa pitkään. Istuin perheen tyttären Alicen kanssa kolmannessa penkkirivissä heti huutokatsomon vieressä. Kun Fremantle lopulta teki ratkaisevan maalin, oli meteli jo korvia huumaava. Geelong kuitenkin kiri taas edelle joten kannustusta tarvittiin. Kenelläkään ei oikeastaan ollut tietoa siitä, montako minuuttia peliaikaa on jäljellä koska peliaikaa ei näy tulostaululla. Lopulta kotijoukkue sai ansaitun voiton lukemin 125-118 ja paluubussin tunnelmaa voi vain arvailla…
 

keskiviikko, 7. huhtikuu 2010

Straddien lumoissa..

Viime sunnuntaina päätimme uuden kämppäkaverini Kaisan kanssa lähteä katsastamaan läheistä North Strandbroke Islandia, "Straddia", kuten paikalliset sanovat... Paljoa en paikasta tiennyt etukäteen, vain sen että se on tämän Brisbanen ympäristön isoimpia ja ehkä myös kauneimpia saaria ja että saareen on noin puolentunnin matka vesitaksilla Clevelandin lähiöstä. Kun työkaveri vielä kertoi että saaressa näkee usein kilpikonnia sekä delfiinejä niin emme epäröineet enää lähtöä vaan suunnistimme kohti Clevelandin satamaa...

Emme kuitenkaan nähneet reissullamme kilpikonnia emmekä delfiinejä, mutta näimme valkoista hiekkaa, turkoosia merta  ja valtavan suuria vaahtopäitä. Kiipesimme kivikkoisille kallioille, kuuntelimme aaltojen pauhua, huokailimme käsittämättömän upeita maisemia ja tallensimme kameroillemme paloja saaren kauneudesta. Tässä muutamia postikortteja Straddilta: (ja totuushan on että luonnossa kaikki näyttää vielä kauniimmalta kuin kuvissa..)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Auringon laskiessa suunnistimme kohti bussipysäkkiä josta bussi kuljetti meidät takaisin satamaan ja vesitaksin luo. Päivän päätteksi totesimme molemmat että Suomen Lappi on ehkä pohjoisen pallonpuoliskon kauneinta aluetta mutta tämä Straddien onkin kenties eteläisen...

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Sairaanhoitajaopiskelija joka on aina halunnut nähdä maailmaa päätti kolmantena lukuvuonna lähteä suorittamaan työharjoittelua jonnekin kauas kauas pois. Lopulta palapelin kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja matka kohti Australiaa alkoi. Työharjoittelupaikkani on siis lähellä Brisbanea sijaitseva suomalaisille vanhuksille tarkoitettu vanhainkoti, Suomi-koti. Tämän sivuston olisi tarkoitus toimia ns. matkapäiväkirjana jossa kommentoin ja ihmettelen vieraassa maassa ja vieraassa kulttuurissa kokemiani ja näkemiäni asioita kolmen kuukauden ajalta...

  • Tagipilvi