Saavuin Australian länsirannikolle Perthin kaupunkiin lauantai-illalla kuuden tuntumassa… kun lentokone aloitti laskeutumisensa kaupunkiin näky lentokoneen ikkunasta oli epätodellinen… metsää, metsää, metsää, pala hiekka-aavikkoa, sitten taas metsää silmänkantamattomiin, välissä hiekkakaistaleita. Hetkinen, minunhan piti saapua miljoonakaupunkiin?

 

Lopulta alkoi näkyä myös asutusta metsän keskeltä kun pyörät iskeytyivät lentokentän asfaltiin! Perillä!

 

Seuraavaa päivääni Perthissä voisi varmaankin hyvin kutsua ”päiväksi austraalialaisena” sillä pääsin ”isäntäperheeni” kanssa kokemaan sellaisia asioita joita turistiryhmän mukana tuskin saisin ikinä kokea. Sunnuntai-aamu alkoi jumalanpalveluksella sillä tämä perhe käy joka sunnuntai kirkossa. Toki olisin saanut jäädä tänne vierashuoneeni sänkyyn loikoilemaan mutta päätin tarttua tilaisuuteen avoimin mielin ja lähdin kuuntelemaan sunnuntain saarnaa.

 

Kristillinen jumalanpalvelus ei näköjään ole samanlainen kaikkialla maailmassa vaikka niin olin ehkä joskus kuvitellut. Pappi puhui saarnassa käsillään niin paljon kuin vain kerkesi, seurakunnasta kaikki lauloivat virret kovaan ääneen, ehtoollisella leipä oli vähän suurempi ja viinilasi pienempi. Jumalanpalveluksen jälkeen oli tarjolla teetä tai kahvia sekä keksejä. Seurakunta oli pieni joten kahvittelun lomassa useampi seurakuntalainen tuli myös jututtamaan minua, kuka olet, mistä tulet, en ole ennen sinua nähnyt…. ooohh, Suomesta asti…

 

Jumalanpalveluksen jälkeen matkasimme takaisin isäntäperheeni kotiin syömään lounasta, täytettyjä croisantteja. Lounaan jälkeen pukukoodi vaihtui aamupäivästä täysin, esiin kaivettiin jalkapallojoukkue Fremantle:n huivit, pipot, lippalakit ja takit. Seuraavaksi suuntasimme läheiselle bussipysäkille odottamaan fanibussia joka veisi meidät Subiaco oval-stadionille. Perhe käy tavallisesti yhdessä katsomassa ottelut mutta nyt perheen äiti antoi oman lippunsa minulle ja jäi kotiin viihdyttämään koiraa ja kissaa.

 

Hyppäsimme siis bussin kyytiin ja saimme onneksi istumapaikat, sillä loppumatkasta fani-bussissa oli enää seisomapaikkoja jäljellä. Lopulta saavuimme pyhiinvaelluspaikkaan nimeltä Subiaco oval, stadion johon mahtuu parhaimmillaan 40 000 jalkapallon katsojaa. Tänäänkin se oli lähes loppuunmyyty, 38 762 katsojaa.

 

 

 

Australialainen jalkapallo on ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta sekoitus amerikkalaista jalkapalloa ja rugby, pallo on soikea ja maaleina on vain neljä tolppaa, ilman verkkoa siis. Pelissä on neljä erää joista jokainen kestää 20 minuuttia. Keskimmäisten tolppien väliin tehdystä maalista saa 6 pistettä, muista sitten vähemmän. Vastakkain olivat Perthin kotijoukkue Fremantle sekä vieraileva joukkue Geelong Cats. Fremantle oli ainakin tilastojen valossa heikompi joukkue ja altavastaajan asemassa siis.

 

 

 

 

Aluksi peli oli aika tasaista, maaleja tehtiin puolin ja toisin. Kolmas neljännes oli Fremantlelle pettymys sillä Geelong kiri useammalla peräkkäisellä maalilla selvään johtoon. Neljännessä erässä kotijoukkue ryhdistäytyi ja aloitti huiman loppukirin. Pitkään taululla olivat numerot 106-107 vierasjoukkueen hyväksi, joten yhtä ratkaisevaa pistettä saatiin odottaa pitkään. Istuin perheen tyttären Alicen kanssa kolmannessa penkkirivissä heti huutokatsomon vieressä. Kun Fremantle lopulta teki ratkaisevan maalin, oli meteli jo korvia huumaava. Geelong kuitenkin kiri taas edelle joten kannustusta tarvittiin. Kenelläkään ei oikeastaan ollut tietoa siitä, montako minuuttia peliaikaa on jäljellä koska peliaikaa ei näy tulostaululla. Lopulta kotijoukkue sai ansaitun voiton lukemin 125-118 ja paluubussin tunnelmaa voi vain arvailla…